Mitä on rakkaus?

Olen joutunut päästämään irti kaikista niistä kuvitelmista, mitä on rakkaus. Kaikesta siitä, millaista ihmistä voisin rakastaa. Kuka voisi rakastaa minua. Olen opetellut hyväksymään, etteivät asiat todella ole minun käsissäni. Yrittänyt ymmärtää, miten, missä ja miksi tämä kaikki tapahtui.

Kuvitellaan tilanne, jossa yläkouluikäiset tytöt keskustelevat keskenään siitä, millainen olisi unelmien poikaystävä. Miltä tämä näyttäisi. Millaisia piirteitä hänessä olisi: Blondi, brune, hyvännäköinen, komea, pitkä, urheilullinen, sosiaalinen, välittävä, luotettava, rakastava, lapsirakas, avoin, osaa laittaa ruokaa, tykkää siivoamisesta tai vähintään hoitaa hommat, nauttii ja tykkää samoista asioista, on uskovainen ja niin edelleen. Lista on loputon.

Oli vaikea ymmärtää, että ajatusmaailmani oli ollut virheellinen.

Kävin yhtenä yönä pitkän puhelinkeskustelun erään ystäväni kanssa, jossa hän ihan suoraan kysyi, miksi ajattelin, että voisin kirjoittaa samankaltaisen listan kuin nuorempana ja olettaa, että joku voisi joskus tulla elämääni ja täyttää kaikki ne vaatimani asiat. Hän sai minut kyseenalaistamaan, miksi minulla oli oikeus vaatia jotakuta olemaan sellainen kuin toivoin, jos en kuitenkaan itse koskaan pystyisi täyttämään kaikkia kriteereitä omalla kohdallani.

Oli vaikea ymmärtää, miksi vuosien aikana kertynyt ajatusmaailmani olisi ollut jotenkin viallinen tai virheellinen. Ja silti parhaillaan käytävä keskustelu sai kyynelpatoni avautumaan yhä uudelleen ja uudelleen.

Lopulta annoin periksi. Ehkä keskustelussamme ilmi tulleet asiat olivat syy siihen, miksi aiemmassa elämässäni ihmissuhteet olivat käytännössä katsoen aina päättyneet huonosti. Olin vaatinut toiselta liikaa ja pitänyt kuitenkin samalla itseni jonkinlaisen “hyvän ihmisen” tason yläpuolella. En ollut kyennyt näkemään omia virheitäni, mutta samaan aikaan toisen ihmisen tapa toimia tai reagoida asioihin, oli aiheuttanut sisälläni ahdistusta, joka ajoi tilanteen lopulta siihen pisteeseen, etten enää kyennyt olemaan kyseisen ihmisen elämässä mukana. Tai toisin sanoen, hän ei enää mahtunut elämääni.

Olen aina yrittänyt ymmärtää rakkautta.

Olen aina yrittänyt ymmärtää rakkautta. Mikä saa ihmisen rakastumaan toiseen ihmiseen. Onko olemassa tunne, josta tietää, että joku on se “oikea”. Onko maailmassa yksi vai useampia ihmisiä, jotka voivat olla niitä oikeita. Entä jos ei koskaan rakastu, tarkoittaako se sitä, ettei sitä oikeaa ole olemassakaan?

Koen, että olen ehkä jopa yleistä avoimempi ihminen. Olen joutunut kohtaamaan elämässäni asioita, jotka ovat muuttaneet minäkuvaani, sekä sitä, miten näen maailman. Uskon, että avoimuus on väylä ymmärrykselle. Jos emme kykene ymmärtämään itseämme, miten voimme koskaan ymmärtää muita. Jos taas kerromme avoimemmin asioistamme, kohtaamme todennäköisemmin ihmisiä, jotka jakavat samankaltaisen elämäntilanteen ja tulemme näin kuulluksi ja nähdyksi. Joskus avoimuus taas johtaa siihen, että sulkeudumme. Häpeämme asioita, jotka olemme tulleet paljastaneeksi. Pelkäämme, että emme toisen mielestä täytä enää “normaalin” arvoja. Että olemme jotenkin erilaisia, outoja.

On pelottavaa olla toisen edessä täysin avoin.

Ja kaiken tämän jälkeen kuitenkin joudun sanomaan, että seurustelu on saanut minut toisinaan vaikenemaan.

On pelottavaa olla toisen edessä täysin avoin. Pitää kiinni siitä, ettei välillemme muodostu salaisuuksia, jotka voivat myöhemmin satuttaa toista pahastikin tai johtaa jopa riitaan.

Ja silti se on jotain, mitä meidän täytyy koko ajan opetella. Avoimuuden rajoja, hiljaisuutta. Mistä asioista toisen kuuluu tietää. Mitkä asiat voin hyvällä omalla tunnolla pitää omana tietonani.

Aika on opettanut, että seurustelu on ihan samalla tavalla välillä ärsyttävää ja ihanaa, kuin mikä tahansa muu asia. Alkuihastuksen huuma kestää toisilla kauemmin, toisilla arki ja arkisuus tulee nopeammin. Elämä tasoittuu, eikä maailmaa katsele enää vaaleanpunaisten aurinkolasien takaa.

Ajattelen, että läheinen ja syvä ystävyyssuhde voi olla aivan yhtä arvokas kuin seurustelusuhde. Tärkeintä on, että tulee kuulluksi ja nähdyksi. Että on joku, jolle voi näyttää kaikki puolet itsestään. Joku, jonka tietää pysyvän vierellä, vaikka välillä tulisi erimielisyyksiä tai pidempiäkin aikoja, jolloin ei näe toista. Joku, joka jakaa samankaltaiset arvot ja uskon. Että aina voi pyytää toiselta evankeliumia.

Miksi juuri tämä ihminen saatettiin osaksi elämääni?

Tutustuin poikaystävääni muutama kuukausi edellisen seurustelusuhteen päättymisestä. Ero oli kipeä ja vaati paljon aikaa. Vaikka ilmassa oli kiinnostusta, en voinut ajatellakaan, että pystyisin siinä hetkessä antamaan toiselle ihmiselle mahdollisuuden. Haavat sisälläni vaikuttivat siihen, että olin jopa ajatellut, etten enää koskaan haluaisi alkaa seurustelemaan uudelleen, jotta voisin välttää joutumasta käymään läpi saman prosessin uudelleen.

Tutustuimme rauhassa ja lopulta annoin tunteiden tulla vapaasti. Aika oli tehnyt tehtävänsä. Aloimme seurustelemaan ja suunnittelemaan yhteistä tulevaisuutta. Sitoutuminen pelotti, mutta tuntui kuitenkin hiljalleen oikealta päätökseltä.

En edelleenkään tiedä kaikkiin kysymyksiini vastauksia.  Miksi juuri tämä ihminen saatettiin osaksi elämääni? Miksi juuri siinä hetkessä?  Haluan kuitenkin uskoa ja luottaa näissäkin asioissa Taivaan Isän johdatukseen. On turvallista ajatella, että joku toinen tietää paremmin millainen ihminen sopisi vierelleni, kuin lähteä itse etsimään ihmistä, jonka kohdalla pystyy laittamaan raksin tehdyn listan jokaiseen kohtaan.

 

Kuva: Pixabay