Tie nuoruuden on avoin edessäni 

Muutin isoveljeni kanssa Ouluun elokuussa, sillä Hailuodossa ei ole lukiota/amista ja sieltä käsin olisi todella pitkät päivät kulkea opiskelemassa. Pyysin Kapsäkkijuttujen Instagramissa kysymyksiä yksin asumisesta ja niitä tuli paljon, kiitos siitä! Käytän niitä kysymyksiä tässä tekstissä apuna. Yritän tehdä tekstistä mahdollisimman yhtenäisen, mutta katsotaan, miten saan kysymykset yhdistettyä.

Muutto oli aika iso hyppy tuntemattomaan, mutta onneksi ei tarvinnut ihan yksin muuttaa, sillä isoveljeni tosiaan suostui muuttamaan kanssani. Hänelläkin lyheni koulumatka, joten muutto ei ollut ihan turha. Etukäteen jännitin eniten raha-asioita ja kämpän löytymistä. Onneksi saimme taisteluiden ja monien puheluiden jälkeen Kelan kanssa asiat sovittua, ja nyt meille tulee molemmille opintotukea ja yhteinen asumistuki. Näillä rahoilla maksamme vuokran, ja jää siitä vähän käteenkin laskujen jälkeen.

Muutto oli aika iso hyppy tuntemattomaan.

Lisäksi käyn hoitamassa yhden perheen lapsia muutaman kerran kuukaudessa, ja he maksavat minulle ihan hyvin. Vanhempani ovat myös muistuttaneet, että ovat varautuneet maksamaan apurahaa minulle, joten heiltä saan viime kädessä tukea raha-asioissa, yksin ei siis tarvitse olla! Kämpän löysimme Oulun keskustasta, joten koulumatkani on vain puoli kilometriä. Kuukaudessa menee rahaa siis vuokraan ja siihen sisältyviin asioihin ja ruokaan. Myös pienet hankinnat olivat ainakin aluksi pakollisia. Rahat hupenivat aluksi aika reipasta vauhtia, juurikin noiden hankintojen takia, mutta pikkuhiljaa menot ovat alkaneet tasaantumaan.

Olen luonteeltani ihminen, joka kaipaa omaa rauhaa ja hiljaisuutta, joten enimmäkseen yksinäisyys ja hiljaisuus tuntuu mukavalta. Toki on hetkiä, jolloin kaipaan koko perheen yhteisiä ruokailuja ja sitä, kun voi heti jakaa uudet kouluasiat vanhempien kanssa. Onneksi saan kuitenkin isoveljelleni ja kavereilleni kertoa asioita ja olen iloinen, että syömme edelleen yhtä aikaa isoveljeni kanssa, joten tämä perinne on säilynyt kotoa! Koti-ikävä ei ole onneksi iskenyt montaa kertaa. Silloin kun on ollut useampi viikko välissä ilman että on nähnyt perhettä, alkaa jo odottamaan että pääsisi kotiin, mutta hyvin olen pärjännyt ikävänkin kanssa.

En ole osannut pelätä yksin asumista, ehkä se johtuu osittain siitä, että en ole ikinä oppinut pelkäämään kaupungin vaaroja, maalaistyttö kun olen. Toki keskustassa asumisessa on se hyvä puoli, että siellä ei ikinä liiku yksin. Eli uskaltaisin luottaa siihen, että aina löytyy joku hyvä ihminen, johon turvautua, jos joku käyttäytyy uhkaavasti. En myöskään ole kulkenut hirveän myöhään ulkona yksin, varsinkaan viikonloppuisin.

Parasta yksin asumisessa on vapaus.

Opiskelen tosiaan Oulun Suomalaisen Yhteiskoulun Lukiossa, eli OSYK:ssa. Meidän ryhmäläisemme ovat ihan mukavia, mutta en sanoisi heitä oikeastaan kavereikseni. Yhtään uskovaista ei meidän ryhmässämme ole, en tiedä onko koko koulussakaan (saa tulla tutustumaan jos olet osykissa, olis ihana löytää uskovaisia sieltä), joten aika yksinäiseksi tunnen itseni siellä toisten keskellä. Onneksi mulla oli jo valmiiksi Oulussa uskovaisia ihania ystäviä, joiden kanssa olla ja viettää aikaa.

Parasta yksin asumisessa on ehdottomasti vapaus. Kukaan ei välitä jos käyn kengät jalassa hakemassa unohtuneet kuulokkeet huoneestani kun olen lenkille lähdössä. Voin kuunnella ja laulaa joululauluja jo elokuussa jos haluan, ja saamme tehdä juuri sitä ruokaa mitä haluamme. Lisäksi Oulussa on mahtavat lenkkeilymahdollisuudet ja lyhyet matkat joka paikkaan, joten pyörällä pärjää oikein hyvin. On myös ollut ihana laittaa omaa kotia ja pikkuhiljaa sisustaa siitä oman näköistä.

Ihaninta on ollut keskiviikkoillan seurat! Hailuodossa oli seurat ehkä 11 kertaa vuodessa, joten nyt tuntuu oudolta, että voi mennä vaikka joka viikko seuroihin. Lisäksi keskiviikkoillan seuroissa on se ihana puoli, että se on täynnä nuoria ja laulun voima on uskomaton! On ihana nähdä se uskovaisten nuorten määrä, kun koulussa välillä tuntee olevansa ainoa uskovainen koko maailmassa.

Rohkaisen kaikkia elämään unelmiaan kohti.

Jos mietit uudelle paikkakunnalle tai omilleen muuttamista, niin suosittelen sitä erittäin lämpimästi. Vaikka välillä tuntuu yksinäiseltä ja haluaisi taas olla se pieni tyttö joka painautuu vanhempien syliin itkemään kadonnutta karkkia, on hetkiä, jolloin tämä kaikki tuntuu ihanalta ja uskomattomalta. Ja ainahan voi palata takaisin. Uskon että jokaisella vanhemmalla on ovet auki ja lämmin syli odottamassa, jos hänen nuorensa ei jaksakaan vielä yksin asumista ja kaikkea sitä vastuuta mitä hartioilla joutuu kantamaan. Kannattaa olla avoin itselleen ja muille siitä mitä haluaa. Suomessa on myös mahtavat avut tarjolla. Ei meilläkään olisi ollut mitään mahdollisuuksia muuttaa ilman Kelan tarjoamaa tukea.

Loppuun vielä kevennys, kun joku kysyi näin: ”miten jaksat kuunnella jääkaapin hurinaa, kun on muuten niin hiljaista”. Tämän on täytynyt kysyä joku, joka on meillä yöpynyt tai kuunnellut minun valitustani. Meillähän oli siis aluksi jääkaappi, joka piti öisin kovaa ääntä ja välillä olisi tehnyt mieli heittää se parvekkeelta alas. Nyt se on onneksi vaihtunut hiljaisempaan malliin, joten siitä ei tarvitse enää kärsiä.

Tulipas pitkä teksti, mutta oli ihana kirjoitella ajatuksia ylös ja kiitos kaikille kysymyksistä! Oli ihana lukea ja vastailla niihin. Rohkaisen kaikkia elämään unelmiaan kohti ja luomaan itselleen arjen hetkiin iloja ja pysähdyksiä. Ihanaa syksyä ja joulun odotusta (itse ainakin odotan kovasti jo joulua, ja nytkin tätä kirjoittaessa on joululaulut soineet kuulokkeissa)!