Sydän taivaassa, askel täällä
Kuuntelen etäseuroja kämpän keittiössä. Samalla sekoittelen ruokaa, jonka laittaminen on venähtänyt iltaan, kun olen ollut useamman tunnin kestäneellä etäoppitunnilla Zoomin kautta. Nostan tietokoneen aivan hellan viereen, ettei poriseva kattila hautaisi seurapuhetta alleen. Puheessa puhutaan kärsivällisyydestä, siitä miten vallitseva maailmantilanne kysyy kärsivällisyyttä. Herättää epäilyksiä, kyseenalaistaa luottamusta. Tunnistan sen myös itsessäni. Viime aikoina olen ollut turhautunut ja väsynyt rajoituksiin ja etäyhteyteen sen moninaisissa muodoissaan.
Mulla on ikävä seuroihin. Ikävä täydessä seurateltassa tai -salissa laulamista, tervehtimisiä rauhanyhdistyksen eteisessä. Seurakahveja. Rauhanyhdistyksen leirejä, nuorteniltoja. Uskovaisten yhteyttä. Etäseura-aika on kestänyt jo pitkään, lähes vuoden. Elo-syyskuussa pääsin Jyväskylässä käymään myös lähiseuroissa, kun koronarajoitukset olivat hetken löyhemmät. Siitäkin on pian jo puoli vuotta. On ihanaa, että seuroja on mahdollista kuulla ja kuunnella etäyhteyksillä nyt, kun lähiseuroja on jouduttu rajoittamaan – mahdollisuuksien mukaan olemme myös kokoontuneet jonkun ystävän luokse kuuntelemaan seurapuhetta. Tuntuu hyvältä jakaa seurahetki jonkun kanssa.
Kaipaan niitä hetkiä, kun uskovaisten välinen yhteys on ollut aivan käsinkosketeltavaa.
Silti kaipaan niitä hetkiä, kun ympärillä on ollut koko seurasalillinen ihmisiä, myös niitä tuntemattomia. Kun uskovaisten välinen yhteys on ollut aivan käsinkosketeltavaa. Niitä hetkiä, kun yhdessä laulaminen tai puheenvuoroissa ajatusten jakaminen toisten uskovaisten kesken on tuonut sydämeen läikähtelevää iloa siitä, että saa olla uskovainen ja jakaa uskomisen iloa näiden kaikkien ihmisten kanssa! Kun on aivan konkreettisesti nähnyt ja tuntenut sen, kuinka nämäkin ihmiset tässä ympärillä haluavat uskoa ja kilvoitella, yhdessä.
Kuluva vuosi on tuonut elämääni paljon uutta. Olen tasapainoillut ihmissuhteiden, opintojen ja arjen keskellä, elämän eri osa-alueiden merellä. Pohtinut elämää, nykyhetkeä ja tulevaa ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Asiat omassa elämässä ovat toisaalta samoin kuin ennen, toisaalta muuttuneet merkittävästi ja kokonaan.
Joskus tuntuu vaikealta olla kärsivällinen.
Vaikka elämässäni ja ympärilläni on ihmisiä, kaipaan syvästi niitä yhteisöllisyyden ja yhteyden hetkiä, joihin sosiaalisten kontaktien rajoittamiseen perustuvat toimenpiteet ovat kohdistuneet. Siis kaikkea sitä iloa ja asioiden jakamista toisten ihmisten kanssa: Uskomisen iloa ja yhteyttä, perheyhteyttä, ystävien yhteyttä. Opiskeluyhteisöä. Niitä hetkiä, kun perhe kokoontuu juhlimaan perheenjäsenen juhlahetkeä tai kun seurojen jälkeen kutsutaan muut nuoret naulakolta iltakylään omalle kämpälle. Joskus tuntuu vaikealta olla kärsivällinen, kun poikkeusolot tuntuvat jatkuvan kuukaudesta toiseen, ja asioiden suunnittelu vain muutamien viikkojenkin päähän on hankalaa – tilanteet muuttuvat niin nopeasti.
Pakkassäässä ulkona kävellessäni kuuntelen Siionin lauluja. Yhteislaulun kuunteleminen koskettaa aivan erityisellä tavalla, kun kokee seuraikävää. Kuulokkeista kuuluvat laulun sanat: Sydän taivaassa, askel täällä, / Herra siunaten meitä vie.
Jään miettimään säkeitä. Ne rauhoittavat mieltä. Vaikka omat askeleeni kulkevatkin maan päällä, tässä juuri nyt minua ympäröivässä maailmassa ja sen tilanteessa ja oman elämäntilanteeni keskellä, saan kulkea sydän taivaassa. Nojata luottamukseen siitä, että Jumala johtaa ja siunaa kaikissa elämäntilanteissa. Vaikka kaikki tuntuu arvaamattomalta, saan luottaa siihen, että Taivaan Isällä on kaikki käsissään.
