Ehtoollisella

Teksti: Joona Tuomela

Pitkät ihmisjonot kiemurtelevat vehreällä kentällä. Ihmiset etenevät hitaasti. Osa heistä jutustelee iloisesti keskenään, osa on syventynyt vakavina omiin ajatuksiinsa. Ilman täyttää kaunis laulu.

Liitymme ystävieni kanssa jonon jatkoksi. Iloinen puheensorina ja nauru kiirii keskeltämme, sillä me olemme nuoria ja vapaita, eikä meillä ole tänään mitään, mistä kantaa huolta. Sitä mukaa kun lähestymme telttaa, me kuitenkin vakavoidumme. Olemme viisitoistavuotiaita ja pääsemme ensi kertaa viettämään ehtoollista Suviseuroissa.

Illan aikana ehtoollista on käynyt viettämässä jo tuhansia ihmisiä, ja pian on meidän vuoromme. Astumme sisään seuratelttaan. Kanttori on juuri aloittamassa uutta virttä, ja pian voimakas veisuu ympäröi meidät.

Jeesus, luona armopöydän
sinut löydän,
siinä mulla kyllin on.
Siellä armo, rauha, ilo,
siellä elo,
sieltä löydän ravinnon. 

Laulu kuulostaa tavattoman kauniilta. Siinä on voimaa ja valoa, mitä ei tavallisesta seuralaulusta usein kuule. Se ympäröi meidät, soi lempeästi ja rohkaisevasti sydämessä asti.

Siitä vuotaa lohdutusta,
virvoitusta,
jota sielu tarvitsee.
Siitä kasvaa usko, tieto,
voima, taito,
joka mielen hallitsee. 

Yhdymme seurakansan lauluun. Edessämme seisova iäkäs nainen näyttää meille puhelimestaan laulun sanoja. Hänen silmänsä ovat kyyneleiset. Katson laulavia ystäviäni. Heidän kasvoiltaan loistaa kirkas valo, heidän silmissään paistaa aurinko. Minä hymyilen.

Ystävieni kasvoja kaunistaa kallis usko, yhteinen armo ja ilo. Olemme samaa perhettä. Me olemme nuoria, me olemme vapaita ja me olemme uskomassa.

Armon pöytä, Jeesus rakas,
olet paras,
elämäni kuolosi.
Haavasi on auki mulle,
vaivatulle,
voimani kun raukeni. 

Hymy hiipuu kasvoiltani. Käyn jälleen vakavaksi. Laulun sanat menevät sisimpääni, ja yhtäkkiä minä näen. Minä näen kirkkaasti sen, kuinka kalliisti lunastettu meidän vapautemme on. Me kuljemme verisen armon alla, meidän puolestamme on kärsitty ja kuoltu. Minun elämäni ansaittiin Vapahtajan kuolemalla.

Tässä näyttää tahraiselta,
saastaiselta
kaikki oma hurskaus.
Kristuksesta loistaa vastaan
ainoastaan
Isän suuri rakkaus. 

On meidän vuoromme käydä ehtoollispöytään. Ääneni vapisee niin, etten pysty laulamaan. Harteilleni laskeutuu tuttu käsi, rakas ääni saarnaa synnit anteeksi, aivan kaikki. Ystävien keskellä viriää puhdistava tuuli, evankeliumin virta käy sydämestä sydämeen. Kyynelet saavat silmissä sijansa, kädet kurottavat halaukseen. Me itkemme kirkkaita kyyneleitä, ja niissä kyyneleissä asuu ilo.

Edessämme ihmiset nousevat ylös, kumartavat, ja lähtevät. Pappi kutsuu meidät alttarin äärelle. Polvistun ja ristin käteni. Alttari on koruton mutta kaunis. Sitä koristaa valkoinen alttaritaulu, teltan seinä jolla valkeat valonsäteet leikkivät. Nostan katseeni edessämme seisoviin pappeihin. Heillä on lempeä katse ja lempeät sanat, ja ne sanat käyvät syvälle. He kertovat Jeesuksen sanoista kun hän asetti ehtoollisen, siitä kuinka hän mursi leipää ja jakoi viiniä. Opetuslapset eivät ymmärtäneet mitä hän sanoi, mutta me tämän päivän opetuslapset ymmärrämme. Papin vakaa ääni lausuu tuttuja sanoja:

Tämä malja on uusi liitto minun veressäni,  joka vuodatetaan teidän puolestanne syntien anteeksiantamiseksi.  Ja minä ymmärrän, minä ymmärrän sydämessäni asti. Itken.

Leipä ja viini siunataan ja niitä aletaan jakamaan. Saan käteeni Kristuksen ruumiin, minun puolestani annetun. Saan Jeesuksen Kristuksen veren, minun puolestani vuodatetun. Minunkin puolestani on Jeesus kuollut.

Aurinko paistaa tavattoman kirkkaasti, kun astumme teltasta ulos. Ruoho on kauniin vehreä ja ilma suloisen lämmin. Oliko kaikki näin kaunista vielä hetki sitten?

Kirkkaus ja voitto, valta
kaikkialta
olkoon yksin Kristuksen.
Maa ja taivas luotuinensa
Herrallensa
riemuin tuokoon kiitoksen!
VK 225

Me kävelemme lempeän laulun saattelemana omille teillemme, ja aurinko loistaa meille armon säteitä. Minä katson ystäviäni ja hymyilen, ja minun sydämeni soi nuoruuden laulua.