Teksti: Iisa Laivamaa

– No vieläkö se lukioon haluttais, kuuluu tutun opettajan suusta.

Kysymykseen on helppo vastata kieltävästi. En nimittäin voisi enää kuvitella istuvani lukion penkillä. Vielä hetki sitten olin kuitenkin istunut siellä, ja silloin se tuntui oikealta.

Keväällä, kun lukuvuoden 2020–2021 opiskelijat julkistettiin, sain tietää, että minua ei oltu valittu opistoon. Siinä hetkessä tunsin suurta pettymystä. Olin koko elämäni ajatellut meneväni sinne peruskoulusta päästyäni. Opiston jälkeen suunnittelin meneväni Oulun Lyseoon ja hainkin sinne yhteishaussa. Ei minulla ollut muita vaihtoehtoja, enkä ollut miettinyt mitään varasuunnitelmaa. En edes halunnut miettiä mitään muuta suunnitelmaa.

Kun opiston ovet eivät sitten auenneet, aloin odottaa yhteishaun tuloksia. Toivoin toisaalta, että en pääsisi Ouluunkaan, sillä tiesin, etten saisi muuttaa kotoa ennen kuin 16-vuotiaana, ja näin joutuisin kuitenkin jäämään Ranualle ainakin ensimmäiseksi vuodeksi. Sisimmässäni kuitenkin jännitin etsiessäni nimeäni sisäänpääsijöiden listasta. Siellä se parinsadan muun opiskelijan joukossa oli. Tiesin, mitä minun pitää tehdä muutaman päivän sisällä.

Luin viestin niin monta kertaa, että muistan sen varmaan vieläkin ulkoa.

Lopulta soitin Ranuan lukioon varmistaakseni, että onhan minulla mahdollisuus aloittaa siellä opiskelut syksyllä. Myöntävän vastauksen saatuani otin läppärini esiin, avasin Oulun Lyseosta tulleen sähköpostin ja peruin paikkani. Se tuntui pahalta, vaikka olin jo asennoitunut siihen ratkaisuun.

Mitä pidemmälle lomaa kului, sitä vähemmän mietin opistoa tai perumaani lyseopaikkaa. Ajatukseni olivat siirtyneet tulevaan lukiovuoteen Ranualla. Se alkoi kuulostaa koko ajan parhaalta vaihtoehdolta. Olihan siellä iso kaveriporukka ja tutut opettajat.

Kaksi päivää ennen opiston alkua oli juuri alkamassa viimeiset tunnit, englantia. Sattumalta katsoin juuri silloin puhelintani, ensimmäistä kertaa koko päivänä. Yksi viesti oli tullut, eikä mikä tahansa viesti, vaan tieto siitä, että minulle oli vapautunut opiskelupaikka opistosta. Luin viestin niin monta kertaa, että muistan sen varmaan vieläkin ulkoa. Tiesin, että koulun jälkeen olisi tehtävä iso ja vaikea päätös.

Sunnuntaina 23. elokuuta istuin autossa matkalla opistolle. Takana oli kiireinen viikonloppu, kun olin hoitanut eri asioita nopealla aikataululla ja samalla yrittänyt valmistautua aivan uuteen tilanteeseen. Oloni oli silti rauhallinen, koska en ollut todellakaan ehtinyt sisäistää sitä tosiasiaa, että olin oikeasti lopettanut lukion tuosta noin vaan ja olin menossa opistoon. Kaikki tapahtui niin nopeasti ja arvaamattomasti.

Ei se kuitenkaan aina pelkkää autuutta ja onnea ole.

Opistoa on kulunut nyt pari kuukautta. Oloni on erityisen kiitollinen. Olen etuoikeutettu, kun olen saanut ottaa vastaan opiskelupaikan näinkin mahtavasta paikasta. Olen viettänyt jo monta ihanaa hetkeä eri ihmisten kanssa. Myös yksi isoin toiveistani on toteutunut, kun olen saanut uskovaisia ystäviä ja uskon, että saan jakaa heidän kanssaan sekä opistovuoden että myös tulevien vuosien ilot ja surut.

Vaikka olenkin kiitollinen paikastani opistossa ja hetkistä täällä, ei se kuitenkaan aina pelkkää autuutta ja onnea ole. Monen vanhan opistolaisen suusta on kuulunut lause “nauti joka hetkestä”. Se on toisaalta hyvä ohje, mutta monesti tällaisessa paikassa, jossa ollaan samojen ihmisten kanssa päivästä toiseen, alkavat pienet asiat helposti ärsyttää. En haluaisi käyttää aikaani siihen, että on huono fiilis, mutta kun sitä ei pysty itse päättämään, milloin on hyvä päivä ja milloin ei. Missään paikassa ei pysty nauttimaan joka hetkestä. Tämän ohjeen siis jättäisin pois. Opistoonkin kuuluvat huonot hetket, ihan kuten mihin tahansa muuhunkin paikkaan. Ongelmat eivät kuitenkaan ole opistovuoden pääosassa.

Vaikka opistossa on ihanaa ja olen kiitollinen paikastani täällä, en usko, että lukioonkaan jääminen olisi loppujen lopuksi ollut edes niin paha vaihtoehto. En tietäisi tällaisesta elämästä ja sen takia nauttisin siitä, mitä minulla olisi.

 Voin nyt henkisesti paljon paremmin kuin pitkään aikaan.

Tämä vuosi on ollut minulle henkisesti rankka, erityisesti kevät, kun koronan takia tuli niin paljon poikkeusjärjestelyjä. Etäkoulu oli vaikeaa, sillä en osannut erottaa koulua ja vapaa-aikaa toisistaan, vaan tein aamusta iltaan tehtäviä, kirjoitelmia, mitä ikinä nyt oli annettu. En nähnyt ketään kaveria tai poistunut kotoa muutoin kuin lenkille ja olin aivan puhki jo valmiiksi. Sitten vielä kaikki opiskelupaikkasekoilut. Kesän aikana sain kuitenkin vietyä ajatukseni muihin asioihin ja voin nyt henkisesti paljon paremmin kuin pitkään aikaan.

Vastoinkäymisten vuoksi olen oppinut nauttimaan siitä, mitä minulla on ja, että on turhaa murehtia tulevaa ja miettiä, miten asiat voisivat olla. Jumala kyllä tietää, mikä on paras vaihtoehto ja johdattaa jokaisen oikealle tielle.

Kirjoittaja on Ranuan kr. opiston viestintäpolun opiskelija, joka rakastaa suklaata aivan liikaa ja haaveilee päivät pitkät (paitsi opistossa, kun ei ole ehtinyt).