Olin kesäkuun neljä ensimmäistä viikkoa ikääntyneiden palvelukodissa kesätöissä. Olin siellä ikääntyneiden seurana ja “ulkoiluttajana”. Nuo neljä viikkoa oli tosi rankkoja ja opettavaisia.

Opin, millaista vanhusten hoitotyö on, vaikka en sitä tehnytkään, ja arvostus nousi sitä tekeviä kohtaan. Työstä sai ihan eri kuvan kun oli paikan päällä, mitä jos joku olisi siitä kertonut. Toki olen suunnilleen tiennyt mitä siellä tehdään, sillä äitini oli siellä monta vuotta lähihoitajana.

En ole koskaan aikaisemmin ollut niin vanhojen, noin 80–100 vuotiaiden, kanssa tekemisissä, joten alku oli kyllä pelkkää tutustumista ja uuden opettelua. Omat isovanhempani ovat kaikki alle 70-vuotiaita, eli en siinäkään mielessä ole ollut todella ikääntyneiden kanssa.
Kunnioitus kasvoi vanhempia ihmisiä kohtaan entisestään. Heillä on niin paljon elämänkokemusta ja viisautta. Toki monet heistä oli niin huonossa kunnossa, että heidän kanssaan ei hirveästi voinut jutella, mutta löytyi niitäkin joiden kanssa saattoi jutella parikin tuntia putkeen.

Muistisairauden takia joillakin tuli samat asiat kerrattua.

Eräs oikein puhelias rouva kertoi, että tuntee nyt Lepistöjä viidestä eri sukupolvesta, kun minuun tutustui, ja mietti, oliko hän todella niin vanha. Kyllä hän tunsi, sukuamme on nimittäin asunut isän puolelta Hailuodossa jo pitkään.
Heidän juttuja oli kiva kuunnella, vaikkakin joitakin juttuja kuulin moneen kertaan, kun muistisairauden takia joillakin tuli samat asiat kerrattua.

Olin kolme viikkoa yhtäaikaa yhden kaverini kanssa siellä ja se oli siinä mielessä kivempaa, että yhdessä sai enemmän aikaan. Pystyi käymään pitemmillä pyörätuolilenkeillä, kun oli joku, jonka kanssa vuorotella työntämistä. Kävimme hautausmaallakin pari kertaa asukkaiden läheisten hautoja katselemassa.

Parasta oli, jos joku vanhuksista yhtyi lauluun mukaan.

Lisäksi pystyimme yhdessä laulamaan ja soittamaan heille. Minä soitin pianoa ja yhdessä laulettiin. Parasta oli, jos joku vanhuksista yhtyi lauluun mukaan. Kerran soitin ja lauloimme Niin kaunis on maa, kun erään vanhuksen matka oli päättynyt ja hänet tultiin hakemaan ruumisautolla pois. Tuo hetki oli tunnelmallinen: kynttilä ja kuva poisnukkuneesta pöydällä, kaikki kuuntelivat hiljaa ja tunnelma oli harras ja hieman haikea.

Eräs ihana hetki oli, kun tosi huonokuntoinen ja huonokuuloinen vanha rouva otti minua kädestä kiinni ja sanoi “olet sinä kyllä kultainen tyttö”, koska lähdin hänen kanssaan ulos, sillä hän istui pyörätuolissa.

Kyllähän tuolla olo ja niin monen erilaisen vanhuksen näkeminen pisti miettimään, että millaista on sitten, kun itse on vanha ja missä kunnossa sitä sitten on. Hoidetaanko sitten enää samalla rakkaudella ja viisaudella vanhuksia, millä työntekijät nyt hoitivat kesätyöpaikassani?

Saako vanhukset enää silloin kokea hoitajien läheisyyttä vai onko robotiikka korvannut oikeat hoitajat? Onko itse silloin niin huonossa kunnossa, että koko elämä on aivan toisten käsissä vai pysyykö hyväkuntoisena kuolemaan saakka? Vai elääkö edes vanhuuteen asti?
Onneksi on se luottamus taustalla. Saa luottaa siihen, että asiat järjestyy ja tulevaisuutta ei tarvitse pelätä, se on paremmissa käsissä.