Ajatukset pyörivät uudessa blogitekstissä ja mietin, mistä sitä tällä kertaa kirjoittaisi. Tuntuu, ettei ole oikein mitään kerrottavaa, sillä elämässä ei ole oikeastaan viime aikoina tapahtunut mitään ihmeellistä. Tämä poikkeustilanne tietysti on, mutta sekin on oikeastaan vain vähentänyt tapahtumia: Osa harrastuksista on tauolla, osa tapahtuu etänä. Seurat ja muut tapahtumat ovat netissä ja kavereitakin näkee lähinnä vain videopuheluiden kautta. Opiskelun siirtyminen kotiin on ollut kaikkein suurin muutos, mutta siihenkin olen tottunut nopeasti. Uudesta tilanteesta on nopeasti tullut arkea.

Tämä tilanne on antanut mahdollisuuden ja oikeastaan pakottanutkin pysähtymään, kun yhtäkkiä ei olekaan enää pakollisia eikä oikein muitakaan menoja. Arjen keskellä olen iloinnut pienistä asioista: Olen viettänyt suurimaan osan ajasta koulujen sulkemisen jälkeen koti-kotona. On ollut ihana, kun on ollut aikaa ja mahdollisuutta viettää kunnolla aikaa sisarusten ja vanhempien kanssa ja tehdä puukäsitöitä, joihin ei kämpällä ole mahdollisuutta.

Olen valtavan kiitollinen siitä, että saan nyt kulkea hetken matkaa tasaista tietä.

Yksi parhaista asioista on myös se, että luonto on lähellä. Olen useana iltana istunut läheisellä laavulla nuotiolla, välillä yksin, välillä ystävän kanssa puhelimen välityksellä. Kuunnellut tuulen huminaa ja lintujen laulua pimenevässä metsässä. Ollut rauhassa.

Yläasteen alusta lähtien, viimeiset reilu neljä vuotta elämä on ollut yhtä vuoristorataa. Yläasteaika itsessään oli jo yhtä suurta muutosta eikä lapsesta nuoreksi kasvaminen ollut aina helppoa. Viime vuosina on myös tapahtunut monia yksittäisiä suuria muutoksia ja tapahtumia, joista yli pääseminen on välillä vienyt pitkänkin ajan. Itseään on saanut etsiä ja koota uudelleen useita kertoja. Siksi olen valtavan kiitollinen siitä, että saan nyt kulkea hetken matkaa tasaista tietä.