Pohtiessani sanaa armo minulle tulevat mieleen tilanteet, joissa olen saanut kokea Taivaan Isän johdatuksen omassa elämässäni. Kun olen eksynyt harhapoluille, Isä on ollut niin armollinen, että on etsinyt minut takaisin oikealle tielle.
Vaikka olen ollut niin eksyksissä, etten ole ymmärtänyt edes olevani eksyksissä, olen saanut johdatuksen takaisin omieni joukkoon. Minulle on annettu aikaa istahtaa seurapenkkiin kuulemaan se tärkein ja uskomaan synnit anteeksi.
Joskus, kun en ole päässyt niin usein seuroihin, olen huomannut, miten tärkeä on saada välillä synnit anteeksi. Kun sitten jonakin sunnuntaina olen päässyt seuroihin, olen saanut oikein tuntea, miten syntikuorma kevenee harteiltani.
Koko kehon lävitse kulkee väreily, kuin tuuli, joka puhdistaa pois pölyt. On noussut vesi silmiin, kun on pitkästä aikaa saanut uskoa evankeliumin. Seuroista lähtiessäni on vain hymyilyttänyt, kun on ollut niin onnellinen ja helpottunut fiilis.
Taivaan Isällä oli merkityksensä myös koettelemuksessa.
Jumalan johdatus ja armo nousevat mieleen arkenakin. Usein johdatuksen huomaa vasta jälkeenpäin, kun tapahtuma on jo mennyt. Vasta, kun näkee kokonaisuudessaan syyt ja seuraukset, ymmärtää Jumalan suunnitelman tapahtuneeseen.
Joskus ymmärtämiseen kestää vuosia. Nyt, vasta muutaman kuukauden päästä ymmärrän, miten Taivaan Isällä oli merkityksensä myös koettelemuksessa.
Taivaan Isä tiesi tapahtuvan ja laittoi enkelin mukaani lyhyellekin ajomatkalle. Alkukesän kauneutta pelloilla, ajatuksia uudesta arjesta ja työpaikasta pää täynnä ja kädet tutun auton ratilla.
Ajan varovasti, ettei nyt vain tapahtuisi mitään, ajattelin maantiellä. Käännyin soratielle, hidastin vauhtia loivaan mutkaan.
Iltalaulun ääni katosi, kun sora otti auton hallinnasta. Kitka katosi kuin sitä ei koskaan olisi edes ollut. Näin edessäni vain suuren, tumman kuusen, jota katsoin peläten pahinta. Suljin silmäni, suljin korvani, kytkin aistitoiminnot pois päältä hetkeksi.
Seuraavaksi seisoin auton vieressä ja ihmettelin tilannetta. Näytti siltä, että pahasti on käynyt. Kanto, joka oli osunut keskelle auton keulaa, oli tuhonnut tieltään kaiken, mutta samalla ollut ratkaisevana hidasteena ennen kuusta, joka seisoi vieläkin niin tummana vastassa. Auton sammuttamisen ja isälle soiton jälkeen seisoin auton vieressä ja ihmettelin, miten minua ei satu mihinkään. Katsoin jalkojani, jotka edelleen seisoivat, käsiäni, jotka vieläkin liikkuivat.
Tämän tapahtuman jälkeen on ollut uskomisen syy kirkkaana mielessä.
Oli vaikea käsittää, että minä olin kunnossa, eikä minua ollut hylätty. Enkeli oli vieläkin ollut minun matkassani mukana. Taivaan Isän armo riitti vielä minullekin, joka niin harhapoluilla kuljin.
Tämän tapahtuman jälkeen on ollut uskomisen syy kirkkaana mielessä. Ei omaa lähtöpäiväänsä tiedä, ei sitä osaa ennustaa eikä arvioida. On tuntunut, että haluan olla koko ajan, joka hetki uskomassa.
En voi tietää, kuinka pitkän elämän Taivaan Isä minulle antaa. Jos päiviäni ei olisikaan niin monta jäljellä, haluan olla uskomassa silloin, kun täältä lähden. Haluan päästä taivaaseen.
Helmi Rehu
Kirjoittaja on seikkailunhaluinen ja utelias, opiskelee lähihoitajaksi ja tykkää retkeilystä.
