Elämä on ohjannut mua kulkemaan sellaisia reittejä, joita en ehkä itse olisi uskonut kulkevani. Jälkeenpäin olen kuitenkin katsonut elämääni taaksepäin ja todennut, että kaikki on mennyt niin kuin on pitänytkin mennä. Välillä matka on ollut turhautumista ja tuskastumista. Joskus on tuullut niin kovaa, etten ole päässyt eteenpäin. Mutta onneksi toisinaan aurinko on jaksanut paistaa pilviverhon takaa ja samalla valaissut päiväni hymyllä.
Toisinaan ihmettelen, miksi yläasteesta asti mulle on sanottu koulussa, että mä en ikinä tuu saavuttaa mun unelmia, vaikka tekisin niiden eteen kuinka paljon tahansa. Että mun ois turha haaveilla muusta kuin siitä, että menisin lukioon, siitä yliopistoon ja saisin ammatin, jolla elättäisin itseni ja mahdollisen perheen. Muita valintoja ei edes hyväksyttäisi. Mun tiedot ja taidot menis ihan hukkaan ammattikoulun penkillä. Sen saman syyn takia päädyin lukioon, jossa en ollut onnellinen. Olin ahkera ja melko tunnollinen. Niin hyvä koulussa, että opettajat olivat järkyttyneitä, kun kerroin jättäväni lukion kesken. Mulla oli selvä määränpää. Se oli asia, jota tavoittelin, mutta jonka saavuttamisen mahdollisuuksista olin vielä epävarma. Olin hetken tyhjän päällä.
Aina on mahdollisuus löytää se oma polku.
Päädyin päiväkodille töihin, jossa opin elämästä paljon. Opin rakastamaan lapsia. Sain kokemusta työstä, josta haaveilin. Seuraavana syksynä löysin itseni ammattikoulusta opiskelemasta lähihoitajaksi. Ala ei tuntunut täysin omalta, ei tunnu edelleenkään. Mutta se oli tie, joka tuntui eniten oikealta, kun piti valita minne seuraavaksi menisin. Nyt takana on vuosi nuita opintoja. Määränpää on ihan yhtä selkeä kuin silloin yläasteen alussa. Sitä tavoittelen edelleen.
Vuosi sitten musta tuntui, että ensimmäistä kertaa mun elämässä joku kuunteli mua oikeasti. Ja se joku oli koulun opo. Se ymmärsi täysin ja rohkaisi tekemään juuri niin kuin parhaalta tuntuisi. Kannusti opiskelemaan, mutta myös muistamaan, että välillä pitää osata ottaa rennosti, ettei väsyisi liikaa. Mun tulevaisuus näyttää valoisalta. Se määränpää, sosionomiksi opiskelu, on paljon lähempänä kuin se on ikinä ennen ollut. Ja ne kaikki ihmiset, jotka eivät uskoneet muhun tai mun unelmien toteutumiseen, oli väärässä. Se, että tekee töitä asioiden eteen, joita haluaa saavuttaa, joita tavoittelee ja joita rakastaa, on paljon enemmän kuin se, että lakkaa haaveilemasta ja jättää epäonnistumisten jälkeen leikin kesken. Aina on mahdollisuus löytää se oma polku, joka avaa uusia ovia elämään.
Onneksi ystävät kannattelevat ja jakavat taakkani.
Aina en ole jaksanut tavoitella unelmiani. Vaikka koulun päättyminen häämöttää jo lähitulevaisuudessa, iskee toisinaan olo, etten enää kykene tähän. Opiskelu ei motivoi tai työharjoittelu tökkii pahemman kerran. Joka kerta arviointikeskustelun jälkeen olen huokaissut syvään ja yrittänyt todentaa itselleni sitä, että olen tehnyt parhaani. Että riitän itselleni sellaisena kuin olen.
Olen edelleen matkalla, jonka määränpäätä en tiedä. Urahaaveet ovat vielä epäselvät. Tavoitteenani on työskennellä lastensuojelussa. Teen joka päivä töitä itseni ja ajatusteni kanssa. Aina ei ole helppoa kertoa, että mä en enää jaksa. Onneksi ystävät kannattelevat ja jakavat taakkani, että on keveämpi kulkea. Evankeliumi antaa voimia, kun mikään muu ei tunnu helpottavan. Sanat ”Jeesuksen nimessä ja veressä on kaikki synnit anteeksi”. Sillä matkalla haluan pysyä ja toivon, ettei sen tien määränpää koskaan hämärtyisi tai alkaisi tuntua liian raskaalta.
Kuva: Eveliina Saukko