Ei ihan pieni kysymys

Olen saanut jälleen kunnian olla hiihtoloman aikana yhdellä leirillä isosena. Leirikeskuksissa tänä vuonna aiheena on uskomisen ilo. Aihe tuli mieleen leirin henkilökunnan kokoontuessa ja miettiessä leirin kulkua yhdessä.

Viime kesänä saimme pikkusiskoni kanssa idean, että lähdemme kahdestaan Ranuan opistoseuroihin, kun muut perheenjäsenet eivät ehtineet. Illalla kävellessämme autolle nukkumaan, kaiuttimista kuului Siionin laulun 202 kolmas säkeistö “Uskon voisinko kieltää, näinkö hyljätä onneni parhaan? Vaikka pilkkaa on vaikea kestää, tahdon periä autuuden, taivaan. Isä, vahvista uskoani, kulje valona vierelläni.” Aloin miettiä säkeistön sanomaa ja sitä, kuinka jotkut läheiseni ovat tehneet ratkaisun, etteivät ole enää samalla tavalla uskomassa kuin minä.

Tuntuu turvattomalta ajatella elämää ilman määränpäätä, taivasta. Mietin, millaiseksi elämäni muuttuisi tuollaisen ratkaisun myötä. Olisinko enää se sama nuori nainen, joka tähän asti olen ollut? Millaiseksi arvoni muuttuisivat?

Paluumatkalla Ranualta hyräilen unenpöpperössä hiljaa säkeistöä ja pääsen ensimmäisen lauseen loppuun. Vierestäni kuuluu melkein yhtä unisella äänellä: “Toivottavasti et!” Säikähdän ajatustani vähän, ja mietin lisää edellisiltana kävellessäni tulleita ajatuksia. Hiljalleen alan kääntää ajatukset siihen, kuinka turvallista elämäni tällä hetkellä on. Olen uskovainen, ja niin ovat myös vanhempani ja suurin osa sisaruksistani. Tunnen kiitollisuutta tästä hetkestä. Hymy alkaa valaista kasvoni.

Toiset tytöt ehdottivat, että jättäisin vastaamatta.

Kun seuroissa on puhuttu siitä, kuinka epäuskovaiset näkevät jo olemuksestamme meidän olevan onnellisia jollakin erityisellä tavalla, olen nuorempana miettinyt sitä, kuinka se on mahdollista. Olen useasti ollut tilanteissa, joissa olen saanut tunnustaa uskoni sanoin tai teoin.

Eräs tuollainen kerta oli reilu kymmenen vuotta sitten, kun olin yläkoulussa seitsemännellä luokalla. Opettaja oli kuvaamataidon tunnilla ehtinyt antaa aiheen ja kertoa mitä täytyy tehdä. Luokka täyttyi hiljalleen piirtämisen äänistä. Olin kolmen muun uskovaisen tytön kanssa luokan takaosassa tekemässä annettua tehtävää, ja samalla juttelimme tulevan viikonlopun suunnitelmista.

Yhtäkkiä luokan toiselta puolelta kuului kuuluvalla äänellä “Katja, saanko kysyä sulta yhden kysymyksen?” Vastasin arkaillen myöntävästi. Samalla kysyin kuiskaten vieressä olevilta tytöiltä, että mitähän sieltä tulee. Yhtäkkiä koko luokka hiljeni pahaa ennustaen, mitään ääntä ei kuulunut. Kysymys “oletko vanhoillislestadiolainen” tuli minulle ja muille uskovaisille tytöille yllätyksenä. Pienen hiljaisen tauon aikana mietin mitä vastata ja miksi kysymys esitettiin juuri minulle. Toiset tytöt ehdottivat, että jättäisin vastaamatta. En halunnut jättää asiaa siihen, vaikka mieli olisi tehnyt. Lopulta sain vastattua kysymykseen hyvin hiljaisella äänellä myöntävästi koko luokan kuunnellessa vastauksen.

Hän ei ollut rohjennut kertoa luokkalaisilleen olevansa uskovainen.

Kun ajattelen tuota tilannetta kymmenen vuoden takaa, huomaan, että pelko uskon tunnustamisesta luokan edessä oli turhaa. Tapahtuman jälkeen luokkakaverit eivät enää kyselleet, miksi emme esimerkiksi osallistuneet tietyille liikuntatunneille.

Toisessa Siionin laulussa lauletaan “Rohkenethan maailmassa uskoasi tunnustaa. Onhan Jeesus auttamassa silloinkin, kun pilkkaa saat.” Siitä tulee mieleen eräs ystävä, joka kerran kertoi minulle olevansa ainoa uskovainen luokassaan. Hän ei ollut rohjennut kertoa luokkalaisilleen olevansa uskovainen sen sijaan, että olisi hyljännyt uskon kuten oli antanut heidän ymmärtää. Kävimme asiasta pitkään keskustelua ja ystäväni perusteli näkökantansa, miksi on antanut virheellisen tiedon luokkatovereilleen. Samoihin aikoihin eräs puhuja piti puheen uskomisesta ja sen tunnustamisesta. Koko sen ajan mietin ystävääni ja sitä olenko itse sanonut asiat oikein ja ymmärrettävästi.

Lapset ovat hyvä esimerkki siitä, että he uskaltavat tunnustaa uskonsa tilanteessa kuin tilanteessa. Päiväkodissa lapset voivat hyvin keskustella isoon ääneen, kenet ovat nähneet seuroissa ja mistä siellä on puhuttu. Kun on saanut kerran uskon tunnustettua, on helpompaa elää, eikä tarvi keksiä syitä miksi ei lähde tiettyihin illanviettoihin mukaan.

2019-03-29T15:12:19+02:008. maaliskuuta 2019|