Saan murheetta Luojaani kiittää

Uusi alku. Niin moni meistä ajattelee uuden vuoden vaihtuessa. Minä myös. Joskus uusi alku on tarkoittanut minulle säännöllisen liikunnan aloittamista, karkkilakkoa tai teenjuonnin opettelua. Uusi alku tuntuu mahtavalta. Voit ikään kuin aloittaa puhtaalta pöydältä. Unohtaa siinä samalla menneet ja pyrkiä johonkin parempaan.

Koen, että uusi alku voi tapahtua muulloinkin: kotoa pois muuttaessa, aloittaessa uudet opinnot, löytäessä elämään ihmisiä, joiden seurassa on hyvä ja turvallista olla. Uusi alku on ollut minulle myös tarttumista rohkeasti omiin pelkoihini sekä niiden ylittämistä.

Päätin lopulta, että minä oppisin.

Kaksi vuotta sitten haaveilin matkasta ulkomaille. Haaveilin englanninkielentaitoni paranemisesta ja itselle tärkeiksi tulleiden ihmisten näkemisestä. Olin opistossa ollessani luvannut matkustavani Amerikkaan näkemään ystäviäni, jotka olin edellisenä kesänä joutunut haikein mielin hyvästelemään. Puoli vuotta keräsin rohkeutta. Etsin lentoja. Säästin rahaa. Lopulta tammikuussa 2017 varasin matkat Minneapolikseen ja takaisin.

Kielitaitoni oli heikko. Yläasteen englannintunnit olivat olleet kuin pahimpia painajaisia, mitä edes pystyin kuvittelemaan. Ahdistuin jo tiedosta, että minulla olisi englantia seuraavana päivänä. Ahdisti kävellessäni luokkaan. Ahdisti opettajan henkilökohtaiset kysymykset siskoni elämästä. Koin olevani silmätikku kysellessäni luokkakavereiltani kuiskaten, mitä opettaja oli juuri kysynyt minulta. Ehkä en koskaan pystynyt antamaan mahdollisuutta itselleni oppia englantia, koska lähtökohdat eivät mahdollistaneet sitä. Sain monesti kuulla, että oppisin kyllä, kun vain olisin ahkera. Olin ahkera koulussa. Tein aina parhaani. Mutta vaikka kuinka yritin, englannissa en pärjännyt.

Päätin lopulta, että minä oppisin. Oppisin todella puhumaan ja kirjoittamaan englanniksi. Ainoa tie siihen olisi joutua yksin paikkaan, missä muiden äidinkielenä olisi englanti. Amerikka tuli siinä vaiheessa kuvioihin.

Ehkä se on seuraava päämäärä, jota tavoitella täydellä sydämellä.

Nyt, kaksi Amerikan matkaa takanani, olen kehittynyt taidoissani. Pystyn käymään pitkiä keskusteluja englanniksi puhelimessa tai kasvotusten. Pidän säännöllisesti yhteyttä ystäviini. Osaan ajatella englanniksi.

Se oli uusi alku minulle, joka on mahdollistanut monien asioiden tapahtumisen elämässäni. Nykyään haaveilen työskentelystä englanniksi. Ehkä se on seuraava päämäärä, jota tavoitella täydellä sydämellä. Uskon ja koen, että Jumala on johdattanut minut elämässäni oikeille raiteille. Vaikka toisinaan tulevaisuus pelottaa, on turvallista jättää oma elämä suurempiin käsiin ja ajatella, että kaikki tapahtuu niin kuin on tarkoitettu.

Jos huominen päiväkin huolensa tuo,
niin miksi nyt kantaisin niitä!
Kun Herrani myös avun silloinkin suo,
saan murheetta Luojaani kiittää.
Ei lapsenaan tarvitse surra.

 

Matilda Nissinen
19-vuotias lähihoitajaopiskelija, joka nauttii luonnosta, kirjoittamisesta ja valokuvaamisesta

kuva: Matilda Nissinen
2019-03-05T13:08:09+02:003. tammikuuta 2019|