Katson kuvaa kameran näytöllä. Hiukan valotusta sekä kuvakulmaa muuttamalla kuvasta tulisi täydellinen. Juuri minun näköiseni kuva. Ohi kulkeva naapurin setä katsoo hiukan oudosti; johtuu varmaankin siitä, että olen ajautunut ojaan etsimään sopivaa kuvakulmaa. Kuvaaminen on taas vienyt minut mukanaan.

Olen aina ollut kiinnostunut kameroista. Vaikka kuvaaminen voi olla hyvinkin yksinkertaista, niin järjestelmäkamera mahdollistaa myös vaativamman tavan kuvata. Ensimmäiset vuodet menivät automaattiasetuksia käyttäen. Nykyään kamera on aina manuaaliasetuksilla, jolloin jokainen säätö on tehtävä käsin. Juuri se on parasta! Silloin vasta tuntuu, että on ottanut kuvat itse.

Valokuvaamisessa voi aina kehittyä. Eivätkä kuvaamisen kohteet lopu maailmasta. Koen myös, että valokuvaaminen vapauttaa stressistä. Aivan samalla tavalla kuin liikkuminen, musiikin kuuntelu ja soittaminen. Valokuvatessa saan vapaasti liikkua luonnossa ja toteuttaa itseäni.

Jumalan luoma luonto on ihmeellinen ja suuri. Katson maailmaa nykyään uusin silmin. On hullunkurista, että kun katson ympärilleni, näen tuhansia kuvia ympärilläni.
Sen olen myös oppinut, että kaikkea ei tarvitse kuvata. Kauneimmasta maisemasta saa parhaan kuvan muistoihinsa.

Teksti: Emilia Saulamaa
Kuva: Viivi Myllymäki